Kevättalven palmikkolapaset, helmikuussa 2020
Huomaan eläväni poikkeuksellisen onnellista aikaa, sillä minulla on paljon hyvää ja uutta arjessani. Ja samalla tunnen oloni aika yksinäiseksi. Olen käynyt ahkerasti pääkaupunkiseudulla moikkaamassa perhettäni ja ystäviäni, joka on samalla helpottanut ja lisännyt koti-ikävääni. (Ajatelkaa miten hassua, että voi tuntea olonsa kotoisaksi kun banaanin vaakanumero on tuttu 13, eikä 74!) Tuntuu, että elän jonkinlaisessa murrosvaiheessa, jossa olen irtaantumassa pääkaupunkiseudun vilskeestä, mutta en ole kuitenkaan juurtunut Ouluun. Olen potenut koti-ikävää mm. Afrikan reissullani, jolloin minulla oli määräaika kunnes palaan kotiin. Nyt minulla on koti-ikävä, vaikka olen kotona.
Melkein kolmikymppisenä ei ole helppoa luoda uusia tuttavuuksia, etenkään Suomessa. Oululaiset ovat kovia höpöttämään tuntemattomille mm. kaupoissa, uimahalleissa ja kaduilla, mutta keskustelu on usein yleismaailmallista etkä välttämättä törmää samaan ihmiseen uudelleen. Koirapuistot ovat kuuluisia kohtaamispaikkoja, josta voisi löytää potentiaalisia tuttavuuksia, mutta alussa minulla oli vaikeuksia aina ymmärtää keskustelun aiheita, sillä paikalliset uutiset tai paikkojen nimet eivät olleet vielä tuttuja. Olen myös lukenut paikallisen seurakuntalehden (pääkaupunkiseudulla Kirkko&Kaupunki, Oulussa Rauhan Terveyhdys) moneen kertaan läpi, mutta siellä ei ole juuri minkäänlaista toimintaa kolmekymppisille työssäkäyville aikuisille.
Alkuvuoden aikana olen saanut kaikenlaista aikaiseksi, jolla olen yrittänyt päästä yksinäisyyden tunteesta eroon. Olen saanut monia neuletöitä valmiiksi, ommellut vanhoista lakanoista rättejä ja yöpuvun, tehnyt pitkiä kävelylenkkejä Usvan kanssa sekä asentanut Pokemon GO:n kuluttaakseni aikaa. Helmet lukuhaaste on hiipunut kuukauden aikana, sillä Oulun kirjastojen käytännöt ovat olleet hieman erilaisia kuin olen tottunut. Olen myös huomannut, ettei kaikkea kannata oppia kerralla ja siksi olen yrittänyt keskittyä yhteen asiaan kerralla. Työkaverini ovat vinkanneet tosi kivoja lähialueen tapahtumia ja kutsuneet minut keikoille mukaan, josta olen äärimmäisen onnellinen. Myös mieheni perhe on ottanut minut hyvin vastaan ja olemme viettäneet monia mukavia iltoja yhdessä.
Yritysmaailmassa muutoksen sopeutumiseen menee noin kolme vuotta. Jos tämä pätee yksityiselämään, on minulla vielä pitkä matka edessä totutella Oulun arkeen. Toisaalta yritysmaailmassa on yleensä useampi kuin yksi henkilö, joiden täytyy sopeutua muutokseen. Puoli vuotta uudessa kaupungissa tai työpaikassa on kuitenkin aika lyhyt aika ja uskon, että vuoden päästä olen löytänyt täältä paikkani. Onnekseni minulla on liikkuva työ, jonka avulla Oulun kadut ja paikat tulevat nopeasti tutuksi. Lopulta tämä on aika pieni paikka ja kaikki tiet vievät nelostielle, josta osaan ajaa kotiin. Tämä irtaantumisen tunne on täysin ymmärrettävää, joskin välillä turhauttavaa. On kuitenkin ollut mukavaa uppoutua erilaisiin käsityöprojekteihin, johon en ole löytänyt kunnolla aikaa. Pitänee ottaa tästäkin elämänvaiheesta kaikki irti!
Liina Laitisen Ystävänpäiväsukat, helmikuussa 2020
Novitan palmikkolapasten ohje löytyy täältä
Niina Laitisen Ystävänpäiväsukat KAL (eli Knit ALong) toteutettiin Taimitarha Facebook-ryhmässä helmikuussa 2020
