Aikaa itselleni

Maaliskuun ensimmäisenä lauantaipäivänä ohjelmassani ei ollut muuta kuin hakea pieni ja tärkeä lahja ystävieni kihlajaisiin ja suunnata illemmalla itse juhliin keskustaan. Koska lahjaliike meni jo kolmelta kiinni ja juhlat alkoivat vasta kuudelta, päätin tehdä siinä välissä jotain sellaista, mitä en tee juuri koskaan: mennä syömään ja elokuviin. Yksin.

Ravintolat ja elokuvateatterit ovat sellaisia paikkoja, joista nautin suuresti seurassa. Ympärillä on paljon virikkeitä, jotka varmistavat loputtomat puheenaiheet ja antavat aina hyvän syyn tavata vanhoja ystäviä. Nyt virikkeiden sijaan sain keskittyä rauhassa ympäristöön, kuunnella muiden ihmisten porinoita ja syödä rauhassa. Satuin valitsemaan myös hieman rankemman kaliiperin elokuvan - 12 Years a Slave - ja uppouduin tarinaan täysin. Se tuntui todella hyvältä. En ole itkenyt niin paljon elokuvan aikana sitten Okuribito–elokuvan jälkeen, mutta pakko sanoa, että oli kyllä todella vapautunut fiilis kaiken sen pillittämisen jälkeen. Itkeminen jatkui leffan jälkeenkin. Tirautin ainakin pari kyyneltä jokaista tummaa ihmistä kohden, jotka kävelivät ohitseni. Minäkö yliherkkä?

Ps. Uusimman Star Trek-elokuvan jälkeen mulla on ollut outo obsessio Benedict Cumberbatchiin (kuva yllä) ja pääsin taas hypettämään tätä näyttelijää 12 Years a Slave-elokuvassa!